If I could only dream this world away
I'd awake
In you arms
If I could keep this bitter life at bay
Wide awake
In your arms

The vow that keeps me from you
I cannot undo
I'm lost
Lost in a fantasy that can't come true

I long to sleep forever
Dreaming only of you
I'm lost
How many nights like this can I go through?

- Laura Glyde (the Woman in White)



Mun täytyis hoitaa tää homma loppuun, se ei ole niin iso työ kuin mä väitän. Mut aina kun mä yritän, mun hengitys salpaantuu ja silmät sumenee kyynelistä. Mua pelottaa niin paljon. Kaikki. En voi jäädä tänne, en voi tulla sinne.

Mä haluaisin kuolla. Kun en enää näe mitään pakotietä. Enkä jaksa ajatella mitään muuta. Olen monta kertaa miettinyt, että nyt tapan itseni. Mutta kuten näkyy se ei ole koskaan onnistunut. Pelkään epäonnistumista siinäkin. Olisi kauheaa vaikka hypätä katolta tai heittäytyä auton alle mutta sitten selvitäkin ja vaikka olla rampa lopun ikäänsä. Tai yrittää syödä kaikki löytämänsä lääkkeet ja vaan oksentaa ne pois. Mökillä kasvaa kärpässieniä. Niitä voisikin kokeilla, jotkut niistä kuulemma tappaa minuuteissa.

Vihaan Shekharia. Vihaan sitä kuinka vahva hän on. Kuinka hän ei ole koskaan halunnut kuolla eikä voi ymmärtää minua. Kuinka hänen katolinen äitinsä on iskostanut hänen päähänsä että itsemurha on suurin synneistä.
Vihaan sitä kuinka hän on niin täydellinen, etten koskaan voi olla yhtä hyvä hänelle. Kuinka hän herää klo 2 yöllä tarkistamaan että voin hyvin. Kuinka hän jaksaa sanoa minulle rakastavansa minua vaikka olisin solvannut häntä viimeisen puolituntisen.

Miksei hän voi vetää minua hiuksista ja lähettää asumaan yksin metsään. Koska minä olen huono vaimo. Ja hän tarvitsee paremman.

Minä toivon, että tulisi ikuinen talvi ja ufot hyökkäisivät ja minä saisin syövän ja tuberkuloosin ja ruton. Että minulla olisi oikeasti niin kurjaa kuin väitän. Että olisin oikeutettu valittamaan kaikille onnettomasta elämästäni ja kierimään itsesäälissä ja itkemään julkisesti. Käyttäytyä kuin hullu. Majnu, majnu, majnu, majnu...

Mä en haluaisi pitää tätä blogia julkisena. Pelkään niin, että mua vakoillaan. Jos vakoillaan niin tiedoksi teille, vakoilijat: te teette väärin. Minä pelkään ja vihaan teitä. Katsokaa, minä itken.

Hyvää yötä, mahdolliset lukijat.

Minulla on sellainen olo, että minua on huijattu. Pienenä luin mukavia tarinoita suurista seikkailusta ja mahtavasta onnesta. Luulin, että sellaista oli olla aikuinen. Luulin, että pääsen siihen osalliseksi joku päivä. Ja koko ajan sydäntäni painoi huoli siitä, että ehkä en sittenkään pääse, ehkä en ole tarpeeksi hyvä, ehkä olen liian erilainen.

Ja sitten se alkoi ja sain kaiken mitä halusin, mutta se tulikin jotenkin ihan väärässä muodossa ja teki minut onnettomaksi. Nyt haluan uusia asioita ja samalla pelkään, että ne todella tapahtuvat.

Miksi elämä on tällaista? Olenko kauhea pelkuri kun haluaisin jättää pelin kesken? En todellakaan näe, että seuraava siirto voisi mitenkään tehdä minua onnelliseksi, mikä tahansa se tuleekaan olemaan.

Rakas Lukija,

Jos et jaksa kuunnella löpinöitäni vaan haluat suoraa asiaa, scrollaa alaspäin. Tämä on tärkeää, vaikka uskonkin, että olet kuullut tästä jo jotain muuta kautta.

***

Rakas Shekhar,

Mucho love,

Chandrani

Juttelin erään nuoren, miespuolisen, italialaisen ystäväni kanssa, ja kuullessaan vasta ensi kertaa tilanteestani, hän suhtautui siihen hyvin kielteisesti. Olin aina pitänyt häntä katolisena ja vanhanaikaisena, sellaisena, jonka mielestä nuorena avioituminen on ihan hyvä juttu. Mutta vanha kunnon Italiakin on alkanut modernisoitua, ja hän päivitteli nuorta ikääni ja harmitteli työuraani. "Näetkö itsesi naimisissa 19-vuotiaana? Ja parin vuoden kuluttua saamassa lapsia? Sinun täytyy matkustaa ja opiskella jotta voit nauttia myöhemmin rauhallisemmasta elämästä." Sitten kun aloin melkein taas itkeä hän kiiruhti ehdottamaan, että kun kerran mieheni on poissa maasta, hankin kesäksi itselleni rakastajan ja unohdan hetkeksi kaiken vaikean ja harmillisen. Houkutteleva ehdotus tuo kaiken unohtaminen, kieltämättä, ainoa ongelma on, ettei se toimisi ollenkaan hyvin vaan tuntisin oloni vaan paljon huonommaksi.

Olen kuullut samankaltaisia "elä kun nyt olet nuori" -kommenntteja, varsinkin nuorilta miehiltä, jotka nyt elävät niin kauheasti että matkustavat kaukaisiin maihin ja juovat itsensä sekopäiseen tilaan ja muuta mukavaa, jota minäkin toisaalta haluaisin kokea, mutta en taida pystyä enkä uskaltaa. Shekhar taitaa olla poikkeus, mutta hän ei olekaan enää niin nuori, ja hän ajattelee, että hän itse kuuluu minun nuoruuden sekoiluihini ja elämiseeni.

Miksi ihmeessä elämässä täytyy olla tuollainen siirtymävaihe, jota nuoruudeksi kutsutaan? Miksi nyt yhtäkkiä täytyisi ruveta kokeilemaan kaikkea uutta ja yrittää elää kauheasti parin vuoden aikana? Ehkä juuri siksi että sitten myöhemmin voi olla vanha ja rauhallinen ja viisas ja asettua aloilleen ja perustaa perheen.

Mutta minusta tuntuu, että olen jo vanha ja rauhallinen ja viisas. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, kun toisaalta sanon, että olen vielä kauhean lapsellinen ja kokematon. Mutta minä olen kuitenkin kokenut joitain asioita. Olen matkustanut ympäri Eurooppaa, enkä ole jäänyt rannalle makaamaan vaan olen kulkenut ympäriinsä ja oppinut uutta. Olen lukenut ja kirjoittanut paljon, ja paperin kautta elänyt tuhansia vuosia. Olen tavannut satoja jollei tuhansia hyvin erilaisia ihmisiä, joiden kanssa minun on ollut pakko keskustella ja tulla toimeen. Se kaikki kasvattaa aika lailla. Nyt alan olla hieman väsynyt nuoruuteeni ja minusta olisi mukava rauhoittua vähän. Ja minun mielestäni Shekharin luokse lähteminen ja hänen kanssaan avioituminen olisi kaikkien aikojen paras nuoruuden sekoilu ja hyvin kasvattava kokemus, riippumatta siitä, miten se loppuisi.